Päivä 13: tästä Trollrundenista kertyi 1104 km

Viimeinen rypistys Værnesin lentokentän parkkipaikalle alkoi klo 8:10 sopivan pilvipoutaisessa säässä. Aamupalaa kävin ostamassa Hommelvikin ruokakaupasta hieman ennen loppunousuja yli Solbakkenin ja Sandbakkenin, jotka kiipesin toisinpäin jo kertaalleen heti tämän reissun aluksi. Noin tunnissa sain taitettua 15 kilometrin loppumatkan lentokentälle, jossa taivaalle alkoi kerääntyä tummia sadekuuropilviä. Auto oli odotetusti edelleen tallella, joten ensimmäisenä kuittasin sen ulos parkkialueelta - puomilla piti jälleen syöttää luottokortti koneeseen, joka kuittia antamatta kertoi veloitukseksi 650 kruunua kahdelta viikolta. Puomin ulkopuolella ryhdyin purkamaan pyörää runsaiksi äityneiden sadekuurojen alla, minkä vuoksi aikaa kului taas melkoisesti - auto oli valmiina lähtöön vasta klo 10:45. Lisävastusta aiheutti vasemmanpuoleinen poljin, jota en onnistunut vääntämään irti, mutta onneksi pyörän sai pujotettua auton tavaratilaan pelkästään toinen poljin poistettuna.

Stjørdalissa täydensin eväs- ja tuliaisvarastoa paikallisessa kaupassa, minkä jälkeen köröttelin rajalle puoleenpäivään mennessä. Ostin lisää evästä Ruotsin puolella Storlienissä, mutta varsinaisen aterioinnin jätin Åreen asti, jossa Dahlbomin maukas pekonipasta jatkoi pastalinjaani. Käytännössä kaikki pysäköinti Åressa oli maksullista, parkkihallipaikasta jouduin pulittamaan 17 kruunua. Åren keskusta oli täynnä urheiluväline- ja vaatekauppoja, ravintoloita sekä majoituspalveluita. Näin kesäaikaan paikallinen suosikkilaji näytti olevan alamäkipyöräily, harrastajia tuntui pyörivän joka puolella ja kaikkialta sai vuokrata tai ostaa tarvittavat välineet. Vastapainona tälle urheiluvillitykselle Åren vanhassa kirkossa päättyivät juuri häät, joiden lukuisat vieraat olivat tainneet täyttää pienen kirkon penkit viimeistä paikkaa myöten.

Åresta automatka jatkui aurinkoiseen Östersundiin asti, jossa kävin tankkaamassa 98-oktaanista bensiiniä. Mittarikentän automaatti oli aiheuttaa tämän reissun ensimmäisen maksukorttiongelman hylkiessään Visa-sirukorttiani. Onneksi olin liikkeellä normaaliin aukioloaikaan, joten maksu onnistui lopulta sisällä kassan maksupäätteellä. Tankkauksen jälkeen palasin Östersundin keskustasta Mariebyn puolelle Sommarparadiset Sandviken Campingiin. Paikka oli varsin stereotyyppinen ilmentymä periruotsalaisesta kesänviettopaikasta: paljon huolella hoidettua nurmikkoa, värivalot pingotettuna terassin yläpuolelle, teräsrunkoiset ulkokalusteet kirkkaan punaisilla tai sinisillä puuosilla jne. Oikeastaan vain minigolf täältä näytti puuttuvan... Huoltotilat olivat siistit, mutta kokonaisuutena kaikki oikeastaan olisi kipeästi kaivannut jonkinlaista uudistamista. Tanssilavakin oli hiljainen ja tyhjillään, koska tanssiorkestereiden jokavuotinen suurfestivaali Malungissa osui juuri tähän viikkoon.

Päivä numeroina:

• matka 15 km
• bruttonousu 230 m
• yölämpötila +8
• päivälämpötila +12

Päivä 12: takaisin Trondheimiin

Aamulla sade jatkui edelleen, ennuste lupaili parempaa mutta vasta iltapäiväksi. Noin 7 asteen lämpötilakaan ei ollut erityisen suosiollinen, mutta vaatteet sentään olivat käytännössä kuivat. Punnitsin mielessäni jatkosuunnitelmia, koska seuraavaksi edessä olisi ollut lähes 100 kilometriä E6-tien "ihanuutta". Ennen lopullista päätöstä kävin vielä syömässä kunnon aamupalan paikallisessa kahvilassa heti sen avauduttua yhdeksältä - hulppeaan 216 kruunun hintaan tulin valinneeksi kaksi reilun kokoista voileipää (lohta ja kinkkua), vohvelin hillolla ja vuolukermalla, kuuman kaakaon sekä tuoremehun. Jatkopäätös oli lopulta helpohko eli suuntasin Dombåsin asemalle ostamaan lippua Trondheimiin. Noin 200 kilometrin ja reilun kahden tunnin matkasta joutui maksamaan suunnilleen yhtä paljon kuin yöjunapaikasta Tampereelta Rovaniemelle, mutta kerranhan se vain kirpaisei... myös pyörän osuus (178 kruunua eli lähes 25 euroa) lipun hinnasta oli huomattavasti suurempi kuin Suomessa.

Samalta laiturilta lähti myös kahdesta vaunuosastosta koostuva paikallisjuna Norjan kauneimmaksi rautatieosuudeksi mainostetulle Raumabanenille Dombåsin ja Åndalsnesin välillä: matkan varrella on mm. hienoja siltoja ja silmukan tekevä tunneli. Oma junani oli kuitenkin normaali pikajuna, jonka matkatavaraosasto oli nostokorkeutta myöten hyvin samanlainen kuin VR:n sinisissä vaunuissa. Konduktööri ei ollut erityisen innokas auttamaan pyörän nostamisessa junaan, mutta onneksi vaunussa sisällä oli kaksi tsekkiläisnuorta omien pyöriensä kanssa. Juna oli lähes täynnä, mutta silti oma ikkunapaikkani pesi mukavuudessa kirkkaasti kotimaisen vastineensa. Matkalla sää kirkastui ja ehti muuttua aurinkoiseksi ennen kuin olimme perillä Trondheimissa noin klo 14:55. Pyörän uudelleenkuormaamiseen meni yllättävän paljon aikaa, joten pääsin lähtemään laiturilta ajoluiskaa pitkin vasta noin puolen tunnin kuluttua.

Trondheimissa vuorossa oli reissun kaupunkiturismiosuus, jonka aloitin etsiskelemällä sopivaa ruokapaikkaa torin ja kävelykadun tuntumasta. Melko pian valinta kohdistui syntyperäisen italialaisen omistamaan pikkunättiin ravintolaan, jossa maukkaan Spagetti Carbonaran lisäksi lankesin myös suklaiseen gelato-annokseen. Kun nälkä oli karkotettu näillä herkuilla, suunnistin kohti Nidarosdomenia, viikinkiaikaisen pääkaupungin tuomiokirkkoa jossa vielä nykyäänkin Norjan hallitsijat kruunataan ja kuninkaalliset avioparit vihitään. Kello oli jo viisi, joten ainoastaan tuomiokirkko oli enää auki - arkkipiispan palatsi ja kruununjalokivien näyttely olivat harmikseni juuri sulkeutuneet. Tämä on tyypillinen ongelma pyöräretkillä, koska päivän pääkohde on yleensä myös päivän viimeinen reittipiste. Ihmeteltyäni tuomiokirkon vaikuttavuutta niin sisällä kuin ulkonakin jatkoin turistikierrostani Nidelvan toiselle puolelle Bakklandetiin, jonka mäkisiä katuja reunustaa vanha mutta pieteetillä ennallistettu rakennuskanta. Jyrkän Brubakken-mäen kuuluisa polkupyörähissi oli tällä kertaa purettu pois: uudistettavana ollut hissi tulisi jälleen käyttöön vasta syksyllä.

Tässä vaiheessa muuntauduin jälleen turistista pyörämatkailijaksi, joten aloin seurata Ranheimsrutaa, joka oli hyvin merkitty pyöräreitti Trondheimin keskustasta Strindfjordenin rantaa kohti Stjørdalia ja Værnesin lentokenttää. Reitti on profiililtaan pääosin tasainen, ja seuraava opastekyltti ilmaantui kuin taikaiskusta aina kun risteyksissä alkoi hiipiä epävarmuus oikeasta suunnasta. Viimeiseksi majapaikaksi Norjassa valikoitui Storsand Gård Camping, joka oli melko iso leirintäalue keskustan ja lentokentän puolessa välissä. Seitsemän aikaan illalla oli puolipilvistä ja melko kova tuuli mereltä, joten valitsin telttapaikan ylempää suojaiselta tasanteelta mieluummin kuin alempaa meren rannasta. Melko pian paljastui, että rautatie kulki aivan leirintäalueen vierestä - eipä olisi uskonut, kuinka infernaalinen meteli lähtee tavarajunasta sopivissa olosuhteissa! Onneksi junaliikennettä ei ollut riesaksi asti enää yöaikaan.

Päivä numeroina:

• matka 29 km
• bruttonousu 150 m
• yölämpötila +7
• päivälämpötila +12

Päivä 11: kukahan nyt väistää?

Koska leirintäalueen maksu edellytti access-kortin palautusta ja toimisto avautui vasta puoli yhdeksältä, jouduin viivästyttämään lähtöäni hieman normaalia pidempään. Edellisen illan pyöräilykarttatutkiskelun ohjaamana alkunmatkan reitikseni valikoitui Vågåvatnetin pohjoispuoli, jossa pieni paikallistie oli verrattain mäkinen ja suurelta osin myös sorapintainen. Vågåssa oli aika tankata hieman aamupalaa, jollaiseksi munakokkelilla ja parmankinkulla täytetty patonki soveltuikin erinomaisesti. Seuraava reitinvalinta oli oikaisu Rustdalenin kautta kohti pohjoiseen menevää E6-tietä. Mutta kuten kaikilla oikaisuilla yleensä, tälläkin oli oma hintansa: 15-tieltä erkaantuessani alkoi kova nousu 300 metriä ylemmäksi. Ja aivan samoin kuin yleensä muutkin nousut, tämäkin taittui nopeasti hurjaksi alamäeksi Rustdaleniin. Juuri ennen E6-tielle liittymistä oli vielä Nord-Selin pieni mutta kuvauksellinen kirkko, jonka kirkkomaalla oli brittiläisen kansainyhteisön sodanaikainen hautausmaa. Kirkkoaidan ulkopuolelta löytyi myös patsas Nobel-kirjailija Sigrid Undsetin romaanihahmosta Kristiina Lauritsantyttärestä, joka keskiajalle sijoittuvassa trilogiassa vaikuttaa nimenomaan Selin seudulla.

Sitten olikin vuorossa reissun toistaiseksi ehkä kovin liikenteellinen haaste, koska E6-tiellä oli odotetusti vilkas liikenne eikä juurikaan piennarta. Suuremmilta vaaratilanteilta kuitenkin vältyin, mitä nyt joku yksittäinen ranskalainen asuntoauto ohitti turhan läheltä hihaa viistäen. Tätä kujanjuoksua ei tarvinnut kuitenkaan jatkaa kuin kymmenisen kilometriä Dovreskogeniin, josta eteenpäin kaikki hidas liikenne (traktorit, mopot, polkupyörät, jalankulkijat) oli liikennemerkillä kielletty. Opasteet kuitenkin onneksi ohjasivat pikkutielle, joka Dovreen asti oli E6:n itäpuolella ja sen jälkeen siirtyi sen länsipuolelle. Tämä järjestely oli liikenteellisesti miellyttävä mutta kävi pyöräilijän voimille: tie polveili voimakkaasti noin 400 ja 600 korkeusmetrin välillä. Varsinkin länsipuolisella pikkutiellä oli runsaasti karjaa vapaasti tiellä, joten muutaman kerran kävi mielessä, kuinka ohitus onnistuu ja kuinka elikot (joukossa oli muitakin kuin lehmiä) mahdollisesti suhtautuvat takalaukkujeni oranssiin sadesuojaan. Kellon kilistelyllä sai useimmiten aikaan elikoiden joukossa lievää väistöliikkeen tapaista, eikä mitään välikohtausta lopulta tullut. Päivän viimeinen ponnistus iltakuudelta oli nousu 625 metrin korkeudessa olevaan Dombåsin keskustaan, jonne jouduin pinnistämään 500 metristä.

Perässäni seurannut sadepilvirintama saavutti loppunousuni aikana Dombåsin, ja oikeastaan reissun ensimmäinen kunnon sade alkoi ropista kun olin pystyttämässä telttaani Domaas Gård Campingille. Kyseinen leirintäalue keskittyi enemmänkin caravan- ja mökkiyöpyjiin kuin telttailijoihin, huoltorakennuksena palvelleen ulkorakennuksen tilat olivat siistit joskin useita vuosikymmeniä nähneet. Telttapaikan hinnalla sain kuitenkin 10 prosentin alennuskupongin läheiseen Moskusgrillen-ravintolaan, jossa kävin syömässä kelpo entrecote-annoksen. Leirintäalueen lähistöllä oli Keski-Norjan ambulanssihelikopterikenttä, josta illan aikana roottorit lähtivät pyörimään ainakin kolmesti. Painuessani pehkuihin viileässä sadesäässä päädyin ensimmäistä kertaa jakamaan makuupussin Drymaxx-pukuni kanssa - aamulla toivottavasti välttyisin joutumasta kuoriasun kosteannihkeään ja kylmään syleilyyn.

Päivä numeroina:

• matka 96 km
• bruttonousu 2060 m
• yölämpötila +7
• päivälämpötila +12

Päivä 10: korkein kohta ylitetty

Kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen polkaisin kohti reissun suurinta haastetta heti aamukahdeksan jälkeen. Jo muutaman kilometrin ajon jälkeen pysähdyin Vassbakken Kro ja Campingiin tankkaamaan aamupalaa - lähes hotelliaamiainenhan sieltä löytyikin 95 kruunun hintaan. Krouvin jälkeen viimeinen kylä vähään aikaan oli Fortun, josta alkoi 55-tien varsinainen nousu kohti Sognefjelletin korkeuksia. Sää oli puolipilvinen ja auringon paisteessa varsin lämpimän oloinen (sääennusteessa oli jopa ukkosen mahdollisuus Sognefjelletillä), joten lähdin nousuun shortseissa. Alun serpentiinimutkien jälkeen tie halkoi Bergsdalenin rinteitä ja niille levittäynyttä maalaismaisemaa, josta sain tusinan verran pieniä kärpäsiä salamatkustajiksi etulaukkujen keltaisten sadesuojien houkuttelemina. Noin 700 metrin korkeudessa kasvillisuus niukkeni ja asutus loppui, kunnes poljettuani 840 metriin asti vastaan tuli maineikas Turtagrø Hotel. Hotellin terassilla oli neljä nahkatakkeihin pukeutunutta matkailijaa, jotka olivat saapuneet paikalle menneen ajan henkeä huokuvilla avoautoilla. Itse pidin ansaitun tauon syömällä mansikkakakkua, mutta olin pysähdyksissä liian kauan: Sognefjelletin nousu oli vasta reilussa puolessa välissä, enkä saanut enää tauon jälkeen tukkoisia jalkojani innostumaan yhteistyöhön. Tästä ylöspäin jouduin taluttamaan jyrkemmät nousut, joita vielä riitti runsaasti, koska serpentiiniosuus jatkui suunnilleen 1300 metrin korkeuteen asti.

Serpentiiniosuuden jälkeen tie alkoi polveilla ylös ja alas tunturiylängöllä, missä lihasvoimalla liikkuva luonnollisesti turhautuu jokaisesta laskumetristä, joka tuhlaantuu ennen korkeimman kohdan saavuttamista. Muutaman kilometrin sahaamisen jälkeen aherrus kuitenkin palkittiin 1434 metriä merenpinnan yläpuolella Fantesteinen-nimisessä paikassa auringon paistaessa pilvien välistä. Samalla korkeudella on myös Sognefjellhytta, jonne pysähdyin ajatuksenani tankata jo tässä vaiheessa varsinainen lämmin ateria - olihan 17 kilometrin pituinen nousu kuluttanut laskennallisesti noin 1500 kcal. Valitettavasti norjalainen ruokailuperinne tyrmäsi tämän ajatuksen, koska kello oli kaksi iltapäivällä. Lounas eli "lunsj" tarjoiltiin 12:30 asti ja päivällinen eli "middag" alkoi 15:30, perinteisesti kumpaakin varten oli oma ruokalistansa. Pahimmillaan siinä välissä tarjolla ei ollut mitään suuhunpantavaa, eikä Sognefjellhytta tässä suhteessa ollut mitenkään käyttäjäystävällisemmästä päästä - saatavana oli ainoastaan suklaata, jota löytyi omasta kuormastani muutenkin. Jouduin siis jatkamaan matkaa kohti lähes loputonta laskua Bøverdaleniin. Onneksi heti laskun alussa oli Krossbu Turiststasjon, jossa yhdistyivät taukopaikka, leirintäalue sekä maatila, jossa karja laidunsi vapaasti. Ruoka-aikoja ei noudatettu siellä yhtä orjallisesti, joten sain tilattua spagettia lihakastikkeella. Eteeni saamani annos ei lopulta juurikaan vastannut ennakko-odotuksia pasta-ateriasta, mutta nälkäisenä ruoan maku tai ulkonäkö ei ehkä ole niin hirveän tärkeää...

Krossbun jälkeen laskussa vastaani tuli kaksi puolalaista retkipyöräilijää, jotka kampesivat ylös nousua, joka oli tällä puolella jatkunut jo kymmeniä kilometrejä. Pitkän laskun aikana ohitseni viuhahti toinen retkipyöräilijä, jonka myöhemmin tapasin uudelleen telttanaapurinani Lomin leirintäalueella saapuessani sinne klo 19 pilvipoutaisessa säässä. Hollantilainen naapurini oli matkalla Nordkappiin ja ilmeisen kovakuntoinen, koska oli polkenut koko Sognefjelletin ylityksen. Hänen seuraavan päivän reittinsä oli suunnilleen sama kuin olin itsekin suunnitellut, mutta suunnitelmani tarkentui tutkiessamme yhdessä Norjan pyöräilykarttaa, jonka hän oli saanut joltakin saksalaiselta kollegaltamme. Pyöräilykarttaan oli suositeltujen reittien lisäksi merkitty myös kaikki pyöräilijöiltä kielletyt kohdat, joita näytti olevan myös alkuperäisessä reitinvalinnassani seuraavalle päivälle.

Lomin leirintäalue oli pienehkö ja ahdas, huoltorakennus siisteine tiloineen oli lisäsiipenä laajalle huonemajoitusosalle. Suihkujen ja vessojen käyttö edellytti sähköistä access-korttia, jolla samalla hoitui myös lämpimän suihkuveden veloitus (taksa oli normaali, eli 10 kruunua 4 minuutilta). Teltan pystytyksen jälkeen kävin Lomin keskustassa tutustumassa paikalliseen sauvakirkkoon sekä syömässä maukasta Pasta Carbonaraa. Yö noudatti jo vakiintunutta kaavaa eli jokunen sadepisara jälleen kasteli ulkotelttaa, joten seuraavanakaan aamuna telttaa ei saanut täysin kuivana pakettiin.

Päivä numeroina:

• matka 85 km
• bruttonousu 1910 m
• yölämpötila +10
• päivälämpötila +14

Päivä 9: pilkkopimeää kilometri kerrallaan

Sadekuurojen uhatessa vielä aamullakin pääsin liikkeelle klo 8:10. Heti ensimmäisenä ohjelmassa oli lyhyt lauttamatka Dragsvikistä Fjaerlandfjordin toiselle puolelle Hellaan. Sieltä matka jatkui pitkin Sognefjordin pohjoislaitaa, jossa 120-metrinen Kvinnafossenin putous herätti matkaajan huomion pian Hellan jälkeen. Seuraavaksi ihmeteltävinä olivat Leikangerin alueet lähes loputtomat hedelmäpuutarhat, jotka nauttivat alueella vallitsevasta korkeahkosta keskilämpötilasta sekä suotuisista sademääristä. Lisäksi seudulla on useita muinaisjäännöksiä, jotka liittyvät viikinkiaikaisiin saagoihin sekä Fimreiten kylän lähellä vuonna 1184 käytyyn meritaisteluun, jossa ratkaistiin silloinen Norjan kuninkuus. Nähtävyyksien jälkeen nälkä alkoi vaivata Sogndalenin paikkeilla, jossa päädyin pieneen vasta avattuun Pizzabakeren-ravintolaan. Sikäläinen "kokin erikoinen" "luksus"pekoneineen oli sen verran maukas yllätys, että se taisi olla ensimmäinen norjalainen pizza, jonka olen syönyt kokonaan.

Sogndalenin jälkeen 55-tie alkoi jälleen nousta pitkän vuononrantajakson jälkeen. Nousun aikana ohitin taukoa pitäneen japanilaispyöräilijän, joka oli liikkeellä 26-tuumaisella Panasonic-retkipyörällä suunnilleen omaa kuormaani vastaavan tavaramäärän kanssa. Koska olin matkalla Urnesin sauvakirkolle, piti tältä tieltä poiketa kohti Solvornia ja lauttarantaa, jonne parin kilometrin mittainen lasku syöksyi alas 200 metristä. Lauttarannassa oli myös aiemmin ohittamani japanilainen, jonka oli täytynyt puolestaan ohittaa minut oman taukoni aikana. Ennen lautan tuloa ehdimme vaihtaa muutaman sanan: hän oli lähtenyt kesäkuussa Helsingistä kohti Nordkappia ja oli nyt 3000 kilometrin jälkeen matkalla etelään, tavoitteenaan päästä Tanskan ja Saksan kautta takaisin Helsinkiin syyskuun aikana. Tämä pyöräretkeilyn "ammattilainen" oli aloittanut harrastuksensa kiertämällä ensin Japanin, sitten Uuden Seelannin ja nyt vuorossa oli siis Euroopan pohjoiset kulmat.

Urnesin sauvakirkko on Norjan vanhin, puuajoituksen mukaan 1100-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Sisäänpääsy maksoi 60 kruunua eikä sisällä saanut valokuvata. Kirkkoon tutustumisen jälkeen vuorossa oli kauniin kesäisen päivän välipala paikallisista raaka-aineista: vohveli hilloineen sekä pullollinen kylmää marjamehua, molemmat marjatuotteet paikallisesta Urnes gårdista. Urnesista matka jatkui pientä, mäkistä mutta hyväkuntoista tietä pitkin, liikennettä oli varmasti paljon vähemmän kuin Lustrafjordin toisella puolella turistien kansoittamalla 55-tiellä. Matkalla ohitin pari vanhempaa pyöräilijää, mutta seuraavassa ylämäessä jäin auttamatta jalkoihin: heillä olikin sähköavusteiset kulkineet, joilla pääsi yli kahtakymppiä melkoisen jyrkkääkin nousua. Tämän reitinvalinnan varjopuolista olin etukäteen tietoinen, joten pilkkopimeät tunnelit (400 m, 1000 m ja 400 m) eivät tulleet täysin yllätyksinä. Tunnelien suulla oli pienet postilaatikot, joiden tarkoitus oli palvella pyöräilijöitä tarjoamalla lainaksi taskulamppuja, mutta tällä kertaa ainakin tulosuunnassa laatikot olivat tyhjiä. Jouduin siis turvautumaan omaan otsalamppuuni, joka osoittautui auttamattoman heikkotehoiseksi kostean asfalttipinnan valaisussa. Parhaimmillaan onnistuin valollani tähystämään ainoastaan reunaviivaa, joka sekin oli ajoittain aika heikosti havaittavissa. Kokonaisuutena aika haasteellinen kokemus, jota korosti suuntavaiston melkoinen häiriintyminen pimeydessä: mikä on suoraan, mikä vasemmalle, mikä oikealle?

Tunneleista selvittyäni olinkin jo perillä pilvipoutaisessa Skjoldenissa iltakuudelta, joten taas oli majapaikan etsinnän aika. Ensimmäiseksi osuin Bolstad Campingin kohdalle, joka kuitenkin osoittautui autioksi. Hetken kierreltyäni löysin Nymøen Leirplass Campingin, joka vaikutti paljon sopivammalta paikalta. Bonuksena teltta-alueelta avautui komea näkymä Eidsvatnetin yli kohti Bergsdalenia. Teltan pystytyksen ja pienen ketjuhuollon jälkeen palasin vielä Lustrafjordin rantaan Skjolden Bryggeniin syömään iltapalaksi kananuggetteja ranskalaisten ja röstiperunan kera. Tähän mennessä olin yllättynyt kohtaamieni retkipyöräilijöiden vähäisestä määrästä. Tänään kuitenkin taisi tulla päiväkohtainen ennätys, koska päivän aikana Sognefjelletin suunnasta tuli vastaan "peräti" kolme pyöräilijäpariskuntaa.

Päivä numeroina:

• matka 92 km
• bruttonousu 1600 m
• yölämpötila +11
• päivälämpötila +12

Päivä 8: parin tunturin ylitykset tunneleita väistellessä

Matka jatkui klo 8:10 pilvien edelleen peittäessä parhaat maisemat, mutta iltaöinen sade olis sentään mennyt jo ohi. Olin edellisiltana tullut Vassendeniin asti, koska suorinta 5-tietä kohti Sogndalia ei voinut edetä pyöriltä kiellettyjen tunnelien takia. Tämän vuoksi joutuisin kiertämään 13-tietä pitkin, mikä samalla tarkoitti myös kahta ylimääräistä tunturiylitystä: Rørvik 135 metristä 540 metriin sekä Gaularfjellet 300 metristä 730 metriin. Vassendenin kaupasta tankkasin aamupalaa ja eväitä, myöhemmin Vikdalenissa mutustelin lisää pizzapiirakkaa ja kaakaota. Ylityksistä ensimmäinen oli melko helppo vähän liikennöidyllä tiellä, jälkimmäistä joutui jo hieman pyörittelemään. Kun saavutin korkeimmalta vaikuttaneen kohdan, kartassa edempänä näkyvät serpentiinit alkoivat hieman huolestuttaa: olisivatko ne ylös- vai alaspäin? Onneksi ne kuitenkin osoittautuivat Melsnipan jälkeiseksi laskuksi, jonka alussa olevan levähdyspaikan kohdalla vastaan kiipesi nuori puolalaispariskunta pyörillään. Samalla levähdyspaikalla asuntoautolla taukoa pitänyt hollantilaisperhe tarjosi koko porukalle kuumaa teetä.

Päivän etappi oli päätöksessään ehdittyäni iltakuudelta vähäisten sadekuurojen välissä Dragsvikin Veganeset Campingiin. Huoltotilat olivat siistit, mutta teltta-alueella ei ollut kunnollista tukea pyörän säilyttämiseksi pystyasennossa: Merida joutui ensimmäistä kertaa yöpymään vaaka-asennossa maassa. Päivän pääateria oli vielä hakusessa, joten suunnistin vuonon toiselle rannalle Balestrandiin (lisämatkaa tuli yhteen suuntaan 9 kilometriä!), jossa Gekkens-ravintolassa tarjoiltu pihvi ranskalaisilla teki kauppansa.

Päivä numeroina:

• matka 99 km
• bruttonousu 1770 m
• yölämpötila +8
• päivälämpötila +16

Päivä 7: idylliä Oldenissa

Aamulla oli pilvipoutaa sateen lakattua, ja niinpä pääsin lähtemään kohti Briksdalbrenin jäätikköä heti aamutuimaan klo 7:15. Ehdin noin tunnissa Briksdalbren Fjellstuvalle, josta alkoi kävelyreitti kohti jäätikköä. Vajaan kolmen kilometrin reitti nousi noin 150 metristä noin 350 metriin, mukavuudenhaluisille turisteille olisi ollut tarjolla myös "Trollbil"-kuljetus. Seurasin alkumatkasta nimenomaan kävelyreitin opasteita, jotka johdattivat melkoisen kivikkoiselle reitille, ainakin jos pyöräilykengiltä kysytään. Matkan varrella oli kylttejä, jotka kertoivat jäätikön reunan sijainnista menneinä vuosikymmeninä ja -satoina. Noin 40 minuutin kävelyn jälkeen olin perillä sulamislammen rannassa jäätikkökielekkeen alapuolella - varsinainen jäätikkö lienee ainakin 250 metriä tuon kohdan yläpuolella. Näin aikaisin aamusta paikalla ei ollut vielä ketään, joten sain räpsittyä kuvia rauhassa ennen paluuta takaisin Fjellstuvalle reilussa puolessa tunnissa. Nyt olikin jo aamupalan aika, joten Fjellstuvan kahviossa tarjolla ollut norjalainen vuolukermapuuro rømmegrøt teki kauppansa kanelin, sokerin ja hillon kera. Lähtiessäni Briksdalenista kello oli aavistuksen yli 10, jolloin turistibussit alkoivat valua paikalle: näiden turistien lähteeksi paljastui risteilylaiva, joka oli ankkurissa Oldenin edustalla. Aurinkokin alkoi sopivasti pilkahdella pilvien välistä.

Oldenin jälkeen matka jatkui 60-tiellä pitkin Nordfjordin eteläreunaa. Oldenin ja Innvikin välistä tieosuutta mainostetaan "Norjan huonoimmaksi tieksi", mutta ei siinä mielestäni mitään erityisen huonoa tuntunut olevan - tosin autoilijoita kapeus varmaankin haittasi, mutta liikennettä oli melko vähän tällaisena sunnuntaiaamupäivänä. Aiemmin aamulla olin ollut kuulevinani ylimääräistä ääntä jostakin takajarrujen seutuvilta, joten Innvikiin päästyäni yritin tarkemmin selvittää, olisiko kyseessä mahdollisesti vakavampikin ongelma jarrujen runsaan käytön vuoksi. Syyksi paljastui takavanteen hieman huono keskitys, jota ryhdyin suoristamaan Innvikin rantapuistikossa. Vaikka itse suoristamiseen ei olisi tarvittu muuta kuin pikalinkun avausta ja sulkemista (ilman kuormaa...), takalaukkujen purkamisen ja uudelleenlastauksen vuoksi operaatio otti aikaa lähes puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi nälkäkin taas muistutella olemassaolostaan. Korjauspaikan vieressä oli Innvik Fjordhotel, josta pienen huhuilun jälkeen löysin itseni ravintolasta lohen ja paistettujen perunoiden seurasta. Kyseinen hotelli paljastui lähetysseuran ylläpitämäksi, joten yllätyin hieman ravintolapalveluiden saatavuudesta sunnuntaina.

Innvikin jälkeen seuraava kylä oli luonnollisesti nimeltään Utvik, jossa tie kääntyi vuonon rannasta noustakseen serpentiininä kohti Byrkjelota. Aurinko paistoi ajoittain jo aika lämpimästi kun samalla ihmettelin, miten nousun jyrkkyydeksi ilmoitetut seitsemän prosenttia voivatkin tuntua näin raskailta... Norjassa muuten mäen jyrkkyydestä varoittava liikennemerkki on yleensä laskun suuntaan. Lopulta jouduin taluttamaan vilkkaan liikenteen seassa lähes koko matkan ylös 500 metrin korkeuteen Karistovan Fjellstuvalle asti. Ylhäällä huomasin, että pienin vaihde ei ollutkaan mennyt päälle, vaikka vaihdevivun "naksumittarin" näytön perusteella olin niin kuvitellut. Vaihteiston tilapäistä toimimattomuutta ihmetellessäni päätin pitää tauon Karistovalla, joka oli menneiden vuosikymmenien tunturimatkailun nostalgiaa huokuva taukopaikka. Samalla aurinko jäi hetkeksi sadekuuron taakse, mutta sen ansiosta sain hetken kuluttua ikuistettua terassilta avautuvan näkymän kokonaisine sateenkaarineen.

Byrkjelon jälkeen E39-tie laskeutui Våtadalenin laaksossa kohti Skeitä ja myöhemmin Jølstravatnetin pohjoisrantaa kohti Vassendeniä. Liikenne tuolla osuudella oli vilkasta, ja hieman ennen Skeitä vastaantulevien autojen kohdalla jokin napsahti todella kipeästi käsivarteen ranteen yläpuolelle. Arvoitukseksi jäi, oliko kysessä auton lennättämä kivi, auton ilmavirrasta lisävauhtia saanut jokin iso öttiäinen, vai jotakin muuta...onneksi se kuitenkin osui vain käteen, eikä esimerkiksi ajolaseihin tai etuhampaisiin...

Skeissä käännyin pois E39-tieltä hakemaan rauhallisempaa matkantekoa Jølstravatnetin etelärannalta. Tämä Sanddalin kautta kulkeva pieni mutta hyväkuntoinen rantatie osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ajo-olosuhteiltaan se oli ehkä parhaita osuuksia koko reissulla. Onnistunutta reitinvalintaa säesti myös villiminkki, joka pinkaisi pyörän edestä tien poikki turvaan pöpelikköön. Seuraavana majapaikkana odotti Jølvassbu Camping aivan Jølstravatnetista laskevan vuolaan ja leveän jokiuoman partaalla, kun saavuin pilviseen Vassendeniin klo 20:30 aikoihin. Pienellä alueella oli huomattavan siistit huoltotilat, muita majoittujia näytti olevan vain kourallinen. Teltan pystytin alle metrin päähän hyvin voimallisesti "solisevasta" joesta, millä oli mielenkiintoinen vaikutus nukkuvaan ihmismieleen: tuona yönä heräsin kaksi kertaa vessareissulle, muina öinä en kertaakaan...

Päivä numeroina:

• matka 124 km
• bruttonousu 1670 m
• yölämpötila +9
• päivälämpötila +16

Päivä 6: ensimmäiset tunturin ylitykset yli 1000 metrissä

Geirangerista nousevat serpentiinit odottivat matkaajaa 63-tielle heti aamulla klo 7:30 alkaen, pilvet roikkuivat edelleen "matalalla", nousua riitti 80 metristä aina 1030 metriin asti, aikaa kului kaksi ja puoli tuntia. Nousun varrella olleen Flydalsjuvet-näköalapaikan reunakaiteella istuskeli kaksi korppia, jotka kuitenkin lehahtivat lentoon kun pääsin lähemmäksi. Tien korkeimmalta kohdalta löytyy Djupvasshytta, jossa vihdoin sain hieman aamupalaa lämpimissä sisätiloissa, sillä keli oli aika kolea: ulkoseinällä ollut lämpömittari näytti +8 astetta. Djupvasshyttan kohdalta olisi päässyt kiipeämään sorapintaista ja kaiteetonta tietä Dalsnibballe 1500 metrin korkeuteen, josta kirkkaalla säällä olisi suora näköyhteys Geirangerin vuonon pohjukkaan. Tänään keli oli pilvinen, joten ylhäältä tuskin näkyisi mitään - päätin siis jättää ylimääräisen kiipeämisen tällä kertaa väliin.

Breiddalenissa 63-tie yhdistyi 15-tien kanssa, joka olikin paljon vilkkaammin liikennöity, mutta onneksi lähes puolisen metriä leveä piennar oli riittävän pyöräilijäystävällinen. Myös tien profiili Grotlin suuntaan oli miellyttävä ja lähestulkoon alamäkeä, joten tämä noin 15 kilometrin pätkä taittui vauhdikkaasti. Grotlin Høyfjellshotellilla pääsin maistaa hirviburgeria, jonka mainostettiin olevan paikallista lähiruokaa. Nälkä toki lähti kuin suuremmastakin herkusta, mutta aika perusriistalta se silti maistui...

Grotlista alkoi Strynefjelletin ylitys pitkin vanhaa 258-tietä, jonka Skjåk-kunnan puoleinen osuus oli sorapintainen ja paikoin varsin kapea. Turistiliikennettäkin tiellä oli niin paljon, että pyöräilijä joutui aktiivisesti tarkkailemaan tilannetta ja tekemään tarvittaessa kulloiseenkiin paikkaan sopivan väistömanööverin. Vuonna 1894 valmistunut tie nousi ylimmillään 1139 metriin, joten sen rakentaminen oli epäilemättä ollut aikanaan melkoinen urakka. Nousu tapahtui Grotlin puolelta vaivihkaa, serpentiinit olivat Strynin puoleisessa päässä. Serpentiiniosuuden yläpäässä sijaitseva Strynin kesähiihtokeskus oli tänään konkreettisesti pilvien sisällä, joten kuvat uimapuvuissa harjoittelevista huippuhiihtäjistä jäivät tällä kertaa ottamatta...

Korkeat tunturiylitykset tyypillisesti alkoivat vuonon rannasta merenpinnan tasolta ja päättyivät toisen vuonon rantaan samalle korkeudelle. Usein tie nousi toisessa päässä jyrkästi serpentiininä ja laskeutui pitkänä jokilaaksona toiseen suuntaan. Laskut olivat lähes yhtä uuvuttavia kuin nousutkin, koska raskaasti kuormatulla pyörällä en ottanut riskejä liian vauhdikkaalla etenemisellä, joten pyrin rajoittamaan laskunopeuden enimmillään 25 kilometriin tunnissa. Tämä puolestaan tarkoitti intensiivistä jarruttamista, joka v-jarrujen tapauksessa johti erityisesti etuvanteen kuumenemiseen. Otin tavaksi pyrkiä pysähtymään aina noin kilometrin laskettelun jälkeen muutamaksi minuutiksi vannetta jäähdyttelemään, koska en halunnut ottaa selvää, missä lämpötilassa sisärengas sanoo poks. Jarrupalojen lasittuminen oli myös toinen mahdollinen kuumenemisesta aiheutuva ongelma, mutta sisärengasta enemmän luotin erittäin hyvin toimiviin laatupaloihin. Serpentiinilaskuissa jäähdyttelypaikaksi soveltui useimmiten ulkokaarteiden tasaisempi kohta, suoremmissa laskuissa joutui pysähtymistä joskus suunnittelemaan enemmän.

Serpentiinit levenivät Videsæter-hotellin alapuolella, jossa joku hurjapää päästeli longboard-laudalla sata lasissa tietä alas. Pitkä lasku merenpinnan tasolle päättyi viimein Hjelleen, jossa tunnelin kiertävä vanha tie oli erittäin mukava ja rauhallinen pyöräilyreitti. Oppstrynissä oli aika täydentää eväsvarastoja sekä pitää pieni välipalatauko kanelipullan ja kaakaon merkeissä. Oldenia lähestyessäni pilvet alkoivat jälleen tummua taivaalla ja sade alkoi melkein heti käännyttyäni Oldenin "keskustassa" pienemmälle tielle kohti Briksdalenia. Tässä vaiheessa ryhdyin etsiskelemään majapaikkaa, joita tienvarren kyltin perusteella oli enemmän kuin riittävästi. Ensimmäisen opasteen seuraaminen Løken Campingille osoittautui kuitenkin harharetkeksi: pienen ja kapean kärrytien varrelta ei löytynyt mitään edes leirintäaluetta muistuttavaa, joten sateessa jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin. Seuraavana mahdollisuutena oli kahdeksan kilometrin päässä Oldevatn Camping, jonne saavuin klo 20:15 ja joka osoittautui lopulta ihan kelpo valinnaksi siisteine tiloineen - iltapalaksi päätyi myös reilu viipale paikallista suklaakakkua. Sateessa telttaa pystyttäessäni naapurin belgialaisperhe tuli tarjoamaan annoksen kuumaa nuudelisoppaa, jonka lusikoimisen ohessa jutustelimme pyörämatkailun ylä- ja alamäistä - perhe oli itse matkalla pakettiauton ja asuntovaunun kanssa.

Päivä numeroina:

• matka 135 km
• bruttonousu 1980 m
• yölämpötila +11
• päivälämpötila +13

Päivä 5: vähän nousua peikkojen polulla

Heräsin jälleen pilviseen aamuun ja jo ennen aamukahdeksaa suuntasin kohti reissun ensimmäistä suurta nousua eli Trollstigeniä. Nousun näyttävin osuus (6 km verran serpentiiniä 30 metrin korkeudesta 705 metrin korkeuteen) otti lopulta aikaa 1 h 5 min (kahvilatasanteella klo 10:20), mutta ehkä "ennakkopsyykkauksen" ansiosta pääsin koko nousun ylös ajamalla. Taukoja jouduin pitämään jonkin verran, mutta serpentiinien ulkokaarteet antavat tähän melko hyvän mahdollisuuden muuta liikennettä häiritsemättä. Kannustusta sai runsaasti sekä ohittavilta että vastaantulevilta autoilta - peukku tuntui nousevan herkästi varsinkin hollantilaisilla. Polkiessani Trollstigen-kahvion (uudet rakennukset avattu kesäkuussa 2012) tasanteelle pääsin myös valokuvaan espanjalaisturistin ikuistamana. Koska kahvilan keittiö avautui vasta klo 11, jouduin kuluttamaan aikaa tekemällä matkamuisto-ostokset ennen kuin sain tilattua lohitäytteisen Trollburgerin. Tällä välin ylös oli kiivennyt myös kaksi muuta pyöräilijää, mutta varusteista päätellen he eivät tainneet olla kovin laajamittaisella reissulla. Kahviolta lähtiessäni kuvittelin, että nousu olisi jo takana, mutta todellisuudessa Trolltindenille piti vielä kiivetä 860 metriin asti pilven peittäessä näkyvyyden lähes kokonaan. Koko nousu verotti laskennallisesti noin 1000 kcal, mikä oli ensimmäinen huomattava yksittäispiikki energiankulutuksessa.

Ylämäen jälkeen tulee yleensä aina alamäki, joten Trolltindenin jälkeen edessä oli pitkä lasku Valldaliin, jossa tuotetaan puolet Norjan mansikoista - mansikanmyyjien kojuja olikin joka tienristeyksessä. Valldalissa piti tehdä valinta: kiivetäkö Eidsdalenin kautta 600 metriin asti matkalla kohti Geirangeria vai risteilläkö lautalla vuonojen maisemia ahmien Geirangeriin asti? Tällä kertaa lautan lähtöaika oli niin sopiva, että en voinut vastustaa 230 NOK hintaista kiusausta - niinpä hyppäsin reiluksi kahdeksi tunniksi lautan kyytiin. Alkumatkasta päänähtävyyksinä olivat korkealla vuonon rannoilla kököttävät maatilat, jotka tosin olivat autioituneet viimeistään 1970-luvulle tultaessa. Varsinaiselle Geiranger-vuonolle puolestaan ovat ominaisia lukuisat vesiputoukset, joista kuuluisimpia lienevät Seven Sisters ja vastarannalla heidän kosijansa Friaren.

Geirangerin keskustassa tilasin lohipizzan, joka lopulta osoittautui norjalaisen keittiön kaikkien aikojen flopiksi, enkä saanut syötyä kuin reilut puolet. Mistä lähtien pizzaan on laitettu avokadoa ja jotakin ihme juuresta, eikö se lohi nyt olisi voinut olla se juttu? Aikani ihmeteltyäni kummallisia pizzatäytteitä kiipesin ylös keskustasta parin serpentiinimutkan verran, jossa Vinje Camping oli sopivasti 80 metrin korkeudella merenpinnasta. Alhaalla keskustan tuntumassa aivan vuonon rannassa olisi myös ollut ainakin pari muuta leirintäaluetta, mutta ennakkotietojen perusteella pieni kiipeäminen maksoi vaivan. Samalle leiripaikalle saapui illan aikana myös retkipyöräilijäpariskunta, joka oli lähtenyt matkaan Stavangerista. Kivenheiton päässä leiripaikasta oli myös suurehko koski, jonka pauhuun oli lopulta yllättävän helppo nukahtaa.

Päivä numeroina:

• matka 57 km
• bruttonousu 1050 m
• yölämpötila +12
• päivälämpötila +14

Päivä 4: vähemmän ja enemmän sadetta

Sain polkaistua pyörän liikkeelle klo 7:55 harmaassa säässä, ja ohjelmassa oli heti aluksi 62-tiellä Øksendals-tunnelin kierto. Kartalla homma näytti simppeliltä, mutta paikan päällä kävi varsin nopeasti ilmi, miksi tunneli oli tässä tapauksessa rakennettu. Kiertotie oli siis noin 6 kilometrin pituinen vanha tie, joka kiipesi ensin merenpinnasta 230 metrin korkeuteen pudottautuakseen sitten taas merenpinnan tasoon. Tällä kertaa korkeimmissa kohdissa joutui pilven sisään, joten tihkuista kosteutta oli ilmassa aika paljon. Kapeaa vanhaa tietä reunusti varsin rehevä kasvillisuus, ja paikoitellen väylä olikin kasvamassa lähes umpeen. Tästä urakasta selviydyttyäni edessä oli vielä toinen lyhyempi (2,2 km) Ballsnesetin tunnelin kierto, mutta se osoittautui huomattavasti helpommaksi. Sade roikkui edelleen ilmassa, mutta vähäistä pisarointia lukuunottamatta säästyin kastumiselta.

Aamupalatauko tuli pidettyä Eidsvågissa, jossa valitsin jatkoreitiksi Langfjordenin pohjoisrannan sen sijaan, että olisin lähtenyt kiipeämään reilua nousua etelärannan puolella. Nousuja olisi tällä reissulla kuitenkin vielä jäljellä ihan riittävästi... Tie Tjellen ja Sølsnesetin välillä olikin varsin mukava valinta rauhallisuutensa ja kevyen profiilinsa ansiosta. Sølsnesetissä piti sitten hypätä lauttaan, jotta pääsisin taas Langfjordin eteläpuolelle 64-tielle kohti Åndalsnesia. Ennen lauttaylitystä tilasin kuitenkin laiturikahvilassa lehtipihvilautasen, jonka lihaosasto tosin jätti hieman toivomisen varaa, mutta ajoi asiansa välitankkauksena. Päivän aikaisempaan hiljaiseen liikenteeseen tottuneena 64-tie vaikutti taas melkoisen vilkkaasti liikennöidyltä, mutta siitä huolimatta pääsin vaivattomasti harmaiden sadepilvien ympäröimään Åndalsnesiin puoli viideksi. Päivän pääateriaksi muodostui Piccolo Mama Rosan lasagne, mikä olikin ihan pätevä annos. Åndalsnesissa oli vuonon rantaan ankkuroituneena myös MSC Lirica, jonka matkustajat palloilivat Åndalsnesin keskustassa. En löytänyt mistään selkeää turisti-infoa, joten jouduin kysäisemään tietä Åndalsnes Campingille ensin paikallisen Intersportin myyjältä ja vielä toisen kerran vastaan tulleelta maastopyöräilijältä, joka kertoi tulleensa juuri Trollstigeniltä. Leirintäalue löytyi lopulta helposti Trollstigenin tielle vievän yhdystien varrelta. Pyörälle tuli tehtyä täällä reissun ensimmäinen pieni ketjuhuolto.

Päivä numeroina:

• matka 125 km
• bruttonousu 1550 m
• yölämpötila +12
• päivälämpötila +16

Päivä 3: "room with a view"

Aamulla matka jatkui taas klo 7:45. Alkumatkasta Korsvegenin ja Gåsbakkenin maasto oli metsäisen kumpuilevaa, jossa pääsi näkemään niin hirven, kurkiparven kuin pienen metsäkauriinkin. Tie laskeutui 250 metristä 50 metriin saavuttaessa Svorkmohon, jossa ostin hieman aamupalaa paikallisesta kaupasta. Sää oli aamulla pilvisen harmaa ja tihkusateinen, mutta alkoi hieman kohentua päivän ehtiessä pidemmälle. Reitti jatkui 65-tietä pitkin nousuvoittoisena kohti Øvre Rindalia, josta noin 200 metrin korkeudesta merenpintaan asti laskeutuva jokilaakso sitten siivittikin koko loppumatkan menoa auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Hetken ihmettelin miten tien reuna oli tässä säässä kastunut kapealta alalta aivan reunaviivan ympäriltä, kunnes syy selvisi: norjalainen tienpitäjä oli katsonut tarpeelliseksi pestä tien reunaviivaa! Kuorma-auton keulalla olevan vesisuuttimen suihku todellakin jäi enintään 30 sentin levyiseksi ja kohdistui aivan reunaviivalle - epäselväksi kuitenkin jäi, miksi ihmeessä ihan hyvin näkyvät tiemerkinnät tällaista siivousta kaipasivat. Putipuhdasta reunaviivaa seuraten ehdin Surnadalsøraan noin puoli kahdeksi eväitä ostamaan. Reitin ensimmäinen lauttamatka oli Kvannen ja Rykkjenin välillä Stangvikfjordenin ylitys, joka ei kymmentä minuuttia kauempaa kestänyt.

Ennen Sunndalsøraa 70-tiellä oli muutama tunneli (pituuksiltaan 1040, 1200 ja 610 metriä), joista kuitenkin selvisin kunnialla. Päivän palautumisateriana oli Spagetti Carbonara Sunndalsøran keskustassa sijaitsevassa Express Pizzaburgerissa. Leiripaikaksi kahdesta lähes vierekkäisestä vaihtoehdosta valikoitui tällä kertaa Furu Campingcenter, joka sijaitsi pari kilometriä keskustasta "väärään" suuntaan kohti Oppdalia. Illaksi sää oli taas pilvistynyt, mutta lämpötila salli toisen peräkkäisen ajopäivän shortseissa vaikka illalla hieman takkia joutuikin harteille vetämään. Alkuyöstä jonkin aikaa nukuttuani havahduin rapinaan teltan absidissa, unenpöpperöisenä olin hämärässä näkevinäni oviaukon hyttysverkon läpi kolmannen "kengän" tai ainakin suunnilleen samankokoisen mytyn. Yritin kevyesti heilutella oviaukon kangasta pelotellakseni tätä yövierasta, mutta mitään ei tapahtunut enkä sitten ryhtynyt sen järeämpiin toimiin. Hetken päästä ulkoteltan liepeet vain suhahtivat nopeasti, kun tuntemattomaksi jäänyt otus ilmeisesti lopulta tajusi olevansa turhan lähellä ihmistä - varmistin vielä, että kolmas "kenkä" oli todella kadonnut absidista.

Päivä numeroina:

• matka 150 km
• bruttonousu 1580 m
• yölämpötila +10
• päivälämpötila +18

Päivä 2: Trollrunden alkaa toden teolla

Reissun alussa telttayöt ovat perinteisesti aika lyhytunisia, joten seuraavana aamuna nostin kytkintä jo klo 6:40. Ensimmäinen tauko oli Hammarstrandissa Döda Falletin maisemissa, jossa pääsee ihmettelemään vuonna 1796 maastonmuokkauksen takia kuivunutta koskialuetta, joka oli aikoinaan Ruotsin suurimpia ja korkeimpia. Seuraavat pysähdykset olivat eväiden osto Östersundissa, auton tankkaus Åressa (kyseisellä asemalla olisi ollut tarjolla 95-oktaanisen lisäksi myös E85-laatua) sekä ruokatauko Ruotsin puolella rajaa Storlienissä. Le Ski -ravintolan grillipihvi oli ihan asiallinen annos, vaikka sen toteutus kestikin aika kauan. Norjan puolella tie alkoi laskeutua alaspäin samalla kun liikennemerkit varoittivat syvistä urista ("dype spor") - siellä tuo ilmaus tuntui tarkoittavan kuitenkin lähes ämpärin kokoisia reikiä tiessä, joten aika tarkkana sai olla.

Perille Trondheimin lentokentälle Værnesissä saavuin klo 14 aikoihin noin 360 kilometrin ajon jälkeen. Lentokentän noin 1000 paikan pitkäaikaisparkki näytti melko täydeltä, mutta siitä huolimatta rohkeasti sisään - puomilla automaatti pelkästään luki luottokortin tiedot eikä antanut vastineeksi mitään lappusta. Vapaa paikka löytyi pienen kiertelyn jälkeen, ja pyörä oli ajokunnossa ja kuormattuna noin tunnin äheltämisen jälkeen. Pilvipoutaisessa säässä jätin auton valvontakameroiden huomaan ja varsinainen Trollrunden 2012 pyörähti käyntiin klo 15:15!

Reittisuunnitelmani mukaisesti pyrin oikaisemaan menomatkalla Trondheimin eteläpuolelta ja jättämään kaupunkiturismin vasta paluumatkalle. Heti Hell-paikannimikyltin (aivan lentokentän vieressä, ainakin menneinä vuosina amerikkalaiset halusivat passiinsa leiman juuri tuolla paikannimellä) jälkeen alkoi pakko-orientoituminen mäkiseen maastoon. Ensimmäiset pienet töppäreet, Sandbakken ja Solbakken, olivat vielä kohtuullisia noin 50 metrin korkeuseroillaan, mutta Hommelvikistä etelään käännyttäessä saikin sitten jo hieman enemmän kiivettävää noin 150 metrin korkeuteen. Trondheimin eteläpuolitse vievät paikallistiet osoittautuivat sorapintaisiksi ja melkoisen mäkisiksi, joita lukuisat maastopyöräilijät näyttivät suosivan lenkkimaastonaan. Reitin loppupuolella tarkoituksenani oli suoriutua lyhintä tietä suunnistamalla pitkin Pilegrimsledeniä, mutta epäonnekseni noudatin maastossa ollutta tienviittaa liian uskollisesti - siinä kohdassa olisi pitänyt valita juuri päinvastainen suunta. Lopputuloksena päädyin takaisin kohti Trondheimin keskustaa, mistä kertyi joitakin ylimääräisiä kilometrejä. Tämän harhanavigoinnin jälkeen reitti jatkui kuitenkin selkeästi 708-tietä pitkin. Melhusissa tekemieni eväsostosten jälkeen päivä alkoi jo painua kohti iltaa, joten päätin leiriytyä pienelle Hove Campingille klo 21 aikoihin. Ylhäällä mäellä valkoisessa talossa asui alueen vanha isäntä, joka kertoi telttapaikan hinnaksi 40 NOK - todella edullinen siis. Maksoin lopulta 50 NOK, koska en halunnut vaivata isäntää vaihtorahojen etsimisellä. Olin ainoa telttayöpyjä, kaikki muut näyttivät pitkäaikaisasiakkailta varsin kiinteine rakennelmineen asuntovaunujen ympärillä.

Päivä numeroina:

• matka 79 km
• bruttonousu 1210 m
• päivälämpötila +18

Päivä 1: siirtymää Ruotsinmaalla

Pyörä oli lastattu autoon ilman polkimia, etukiekkoa ja etulokasuojaa jo edellisenä iltana, joten pääsin lähtemään tien päälle heti aamulla sumuisessa säässä. Matkalla oli paikoin useampiakin sadekuuroja, mutta Vaasaa lähestyessäni alkoi aurinko pilkahdella. Vaasan ABC:lla oli sopivasti Pasta Carbonaraa lounaslistalla, joten siellä kuski sai ensimmäinen tankkauksensa hyvissä ajoin ennen kuin laiva lähtisi klo 14:30. Vaskiluodon satamassa aurinko paistoi melkoisen kuumasti, millä saattoi ehkä osaltaan olla vaikutusta siihen, etten jonon ensimmäisenä osannut heti ajaa ro-ro-aluksen vaatimalla tavalla: peräluukusta sisään, vasenta laitaa kohti keulaa, keulassa 180 asteen käännös ja toisen puolen laitaa takaisin aivan peräluukun tuntumaan.

Laiva rantautui Umeåån noin 17:30 paikallista aikaa, ja kaikkien kuljettajien puhallutuksen jälkeen matka jatkui E4-tietä kohti Örnsköldsvikiä. Ainoan tauon pidin Nordmalingissa, jossa hain kaupasta hieman evästä. E4 oli sitten viime näkemän muuttunut keskikaiteelliseksi kolmikaistatieksi, jossa tuplakaista vaihtoi puolta aina noin kolmen kilometrin välein. Itse en välttämättä täysin ollut tämän uudistuksen kannalla, koska menneinä vuosina pidin silloisten ruotsalaisten valtateiden ohitusystävällisyydestä: kaksikaistainen tie oli niin anteliaasti rakennettu, että sen katkoreunaviivan erottama piennar oli vielä autoa leveämpi. Jos halusi ajaa 110-rajoitusta rauhallisemmin, nopeampien päästäminen ohi väistämällä pientareelle oli vaivatonta, helppoa ja turvallista - lisäksi paikalliset vielä kiittivät kohteliaasti vilkauttamalla ensin oikealle ja sitten vasemmalle.

Örnsköldsvikin jälkeen käännyin pienemmälle 335-tielle Sollefteån suuntaan, ja iltayhdeksältä saavuin pienelle Långselen Campingille pilvipoutaisessa säässä juuri sulkemisaikaan. Pystyttäessäni telttaa ilma oli sakeana erilaisista pikkuöttiäisistä, jotka onnistuivat saamaan aikaan shortseihin ja t-paitaan sonnustautuneeseen matkaajaan koko joukon kutisevia paukuroita, joita saikin sitten rapsutella lähes viikon...

Ohjaamo Trollrundenia varten

Startti 9.7.! Reittisuunnitelma: