14.7. ma
Kun aamulla heräsin lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen, ketuista ei näkynyt jälkeäkään ja meetvurstikin päätyi lopulta matkaajan omaksi energianlähteeksi. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpöä noin 10 astetta, tuuli oli yön aikana kääntynyt koillisesta kaakkoon. Toisin sanoen tänään oli odotettavissa sivumyötäistä menoa siivittämään, mutta valitettavasti paino oli sanalla "sivu", joten ajolinjan pitämiseksi joutui taas kaksin käsin tekemään töitä. Hieman ennen Mehamnia eiliseltä tuttu saksalaistätikin ajeli taas vuokra-Auriksellaan tunnistaen nähtävästi minut, koska ohitti torvea tuutaten ja kättä tervehdykseksi heilauttaen. Mehamnissa jatkoin omatekoisen aamupalan syöntiä Red Tree -majatalon edustalla (kyseinen majatalo on muuten saanut paljon positiivisia kommentteja muilta matkaajilta).
Paluupätkä Mehamnista Kjøllefjordin tienristeykseen oli profiililtaan suhteellisen tasaista seuraten Mehamnelvan uomaa. Varsinainen nousu Nordkinnhalvøyan ylängölle alkoi heti risteyksen jälkeen, tuuli oli edelleen vahvasti sivuvastainen. Ylängöllä maisemaa hallitsi loputon kivierämaa, jota rikkoivat hajanaiset lumilaikut sekä pienet ja vähän suuremmatkin lammet. Pohdin mielessäni, mistä löytäisin leiripaikan jos jokin yllättävä hätätilanne pakottaisi yöpymään ylängöllä. Tulin siihen tulokseen, että lumilaikut lienevät ainoa mahdollisuus leiriytymiseen, olettaen että saisi ensin roudattua varusteet paikalle nilkkojaan hajottamatta - onneksi nämä ajatukset jäivät pelkäksi preppaukseksi, matka eteni ilman sen kummempia vastoinkäymisiä.
Tie laskeutui hetkeksi alas ylängöltä Hopseidetissä Hopsfjordenin rannalla, jossa bongasin ilmeisesti merikotkan liihottelemassa vuonon rannalta toiselle. Uusi nousu alkoi heti kohti Slettfjelletiä, jonka ylittävä tieosuus "Nordkynvegen" on Finnmarkin uusin tie ja rakennettu 1989. Slettfjelletin ylitys kohosi aina noin 350 metriin (tosin asiasta kertova kyltti oli norjalaiseen tyyliin tien alussa eikä todellakaan korkeimmalla kohdalla), maasto oli samanlaista kivilouhikkoa kuin edellinen ylänkökin. Reinoksvatnan levähdysalueelle pysähtyi samaan aikaan matkailuautollaan liechtenstanilainen mies koirineen - jutustelimme siinä hetken pyöräretkeilystä, hän kertoi olleensa takavuosina tyttöystävänsä kanssa pyöräilemässä Kanadan halki. Noin 2000 km kohdalla itikat olivat kuitenkin saaneet yliotteen, kun tyttöystävän silmä oli muurautunut umpeen puremien turvottamana. Siinä tilanteessa oli ilmeisesti ollut vain yksi vaihtoehto: ostaa käytetty auto ja jatkaa matkaa peltikuoren suojassa. Liechtenstanilainen meni ohitseni vielä monta kertaa tämän jälkeenkin, koska syystä tai toisesta hän kolusi autollaan kaikki mahdolliset sivutiet (lue: kärrypolut).
Slettfjelletin ylityksen jälkeen tie alkaa laskeutua kohti Bekkarfjordia, puurajan lähestyessä huomasin kolmen kotkan (en osaa tarkemmin sanoa olivatko maa- vai meri- sellaisia) liitelevän läheisen rinteen nosteessa. Bekkarfjordissa aurinko alkoi jälleen paistaa lähes kirkkaalta taivaalta ja shortsikelit tuntuivat tulleen taas takaisin. Ennakolta tiesin päivän etapin ainoan kaupan olevan Lebesbyssä, joten odotin innolla evästaukoa. Pettymys oli kuitenkin melkoinen, kun kyseinen kauppa olikin suljettu ilman minkäänlaista tietoa aukioloajoista. Niinpä kurnivaa mahaa piti hieman hillitä manteli-rusina-sekoituksella, jota olin varannut mukaan tällaisia tilanteita varten. Päivän etappi ilman kaupan kauppaa kuitenkin läheni jo loppuaan ja luottavaisena oletin pääseväni ruokapöytään perillä Ifjord Campingissa.
Kun saavuin Ifordiin lopulta klo 18, aurinko paistoi ja lämpöasteita oli jonkin verran yli 20. Pusikkoinen rekkaparkin, syrjäisen takapihan ja ikääntyneen mökkikylän sekoitukselta näyttävä leirintäalue kuhisi mäkäräisiä. Tämä oli itse asiassa ainoa leiriytyminen, jossa jouduin vetäytymään hyttyshatun suojaan. Telttapaikka maksoi suolaiset 160 NOK, mutta suihku oli sentään ilmainen - huoltotilat olivat ajan hampaan nakertamia ja tasoltaan koko reissun pohjanoteeraus, mutta perussiistit kuitenkin. Kahvilassa tilaa oli hulppeasti, 70- tai 80-luvulta olevien kalusteiden keskellä oli silti kovin vaikeaa kuvitella tupaa täynnä asiakkaita, vaikka taustamusiikkina kaiuttimista valuikin messevää norjakantria. Eräs australialainen pyörämatkaaja on blogissaan kirjoittanut syöneensä juuri täällä elämänsä kalleimman - ehkä myös huonoimman - hampurilaisensa. Hintoihin sen enempää huomiota kiinnittämättä ja sitäkin nälkäisempänä päädyin tilaamaan listan kalleimman annoksen eli Ostesnitzelin ranskalaisilla sekä jälkiruoaksi vohvelin. Vohvelin osalta yllätyin positiivisesti, kun tarjolla oli peräti neljää erilaista hilloa plus kullanruskeaa juustoa - tämä oli ehkä reissun toiseksi paras vohveli, kylmänä se hassasi ykköstilan... Leike ei varsinaisesti ollut mikään gourmet-annos, mutta sai sillä nälän hetkeksi karkotettua ja suolatasapainon täydennettyä. Nälkä kuitenkin palasi vielä myöhemmin illalla, joten päätin vielä maistaa mukanani olleita Adventure Food -retkiruokia. Hedelmäinen curry ei tehnyt erityisempää vaikutusta, mutta mysliannos oli hieman maukkaampi. Kaloritäydennystä olin saanut kuitenkin niistä sen verran, että jaksoin laittautua nukkumaan jätettyäni noin miljoona mäkäräistä teltan ulkopuolelle.
125 (824/1008) km Gamvik - Ifjord
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti